Toisen pelin jälkeen

Raportoikaahan muutkin tänne, pelinjohtoa ahdistaa =).
Eli siirtymät toistaiseksi:
1. Kahvila Turussa 2007: Emme tunteneet toisiamme, mutta olimme Mia, Emilia ja Heidi. Minä olin ikuisuusopiskelija Turun yliopistossa: filosofiaa, biologiaa, maantietoa jne. Sitten kahvilaan tuli kaksi hopeisiin haalareisiin pukeutunutta ihmistä ja alkoi ryöstää paikkaa ja pian ikkunalasit hajosivat ja alkoi järkyttävä tulitus, joka hidastui hidastumistaan ja luoteja saattoi jopa syöstä radaltaan kirjojen avulla. Sitten pimeni:
2. Kun tuli valoa taas olimme uudessa maailmassa, vuonna 2050. Olimme olleet nostalgiakoneessa pyrkiessämme ratkaisemaan erästä tapausta. Minä olin joku ihme (monta tohtorintutkintoa jne). Me olimme tiimi, joka ratkaisi rikoksia. Meidät määrättiin koteihimme (oma kotini oli ruumisarkun kokoinen, jossa oli suurin piirtein sänky). Emme pysyneet kotona ja onnistuimme ratkaisemaan rikoksen, jossa käytettiin vieraan kulttuurin veistä murhassa ja kun epäilimme tilanteen loogisuutta, tilanne jälleen muuttui:
3. Se olikin kaikki vain näyttelyä, näytelmää, televisiosarjaa. Me olimme suosittuja näyttelijöitä ja asuimme bunkkerissa. Olin neiti Elina Haanpää. Heidi käyttäytyi hieman kummallisesti. Ja suhtautuu tilanteeseen ensin kuin reality-tv-sarjaan. Sitten käy ilmi, että menemme tapaamaan jotain kenraalia (kun olen illallisella) ja sitten tulkinta muuttuu siihen, että onpas tämä paikka fasistinen. Sitten meidät näytetään lavastettavan kenraalin salamurhayritykseen ja viedään selliin. Siellä pääsemme selittämään tilannetta.
3b. päästessämme sellistä kaikki on hieman huonommin. Maalipinnat rakoilevat ja ihmiset ovat laihempia. Sängyillämme odottaa uniformut: Luutnantti Haanpää. Olemme siis osa armeijan propagandakoneistoa. Tulemme siihen tulokseen, että se, miten ajattelemme asiaa johtaa siihen, miten asiat muuttuvat ja päätämme olla oikein optimistisia ja positiivisia. Päätämme, että kenraali häviää ja kaikki on paljon paremmin. Sitten kenraalin päämaja yhtäkkiä pommitetaan maantasalle eikä kenraaliin saada yhteyttä. Paikka tärisee pommitusten takia ja meidän pitää tehdä propagandavideo (minä vaan toistelen muille, että tämä on sitä virtuaalitodellisuutta, eikä tarvitse huolehtia, kohta heräämme). Sitä tehdessä siihen tulee teksti - Kenraali, herätkää
4. Olen kenraali Yhdysvaltain armeijassa ja poikani on USA:n presidentti ja kohta maa aikoo ampua ydinaseilla Kiinaa ja minulta halutaan suostumusta. Muut tytöt ovat pääni sisällä, ja olen mies. Sovimme keskenämme, että minä hoidan ydinsodan ja he hoitavat sen positiivisen ajattelun. Kieltäydyn tottelemasta poikaani ja annan vallan seuraavalle, joka ammutaan ja minä menen sinne, mistä ydinaseet ammutaan. Ampuja tulee sinne ja kertoo toimivansa yhdysvaltain presidentin käskystä. Minä nielasen avaimen ja tappelen aseen mieheltä pois aseen jumiuduttua hänen käsiinsä. Kutsun tukikohdan apuun hankkimaan miehen pois. Hurjan huono olo...
5. Nyt huono olo on Heidillä, jolla on se keho ja minä ja Emilia olemme päänsisäisiä ääniä. Heidi on rappioaddikti ja edelleen mies (tai siis sellaisen kehossa). Hänellä on vaikeuksia kontrolloida kehoa, kun näkee pahoja hallusinaatioita, joten hän huolehtii kehosta ja minä ja Emilia yritämme miettiä. Lähdemme ulos ja yritämme muuttaa hänen elämäänsä paremmaksi. Löydämme sinisen pillerin ja minut äänestetään kumoon ja pilleri nautitaan. Pahoja halluja ja Heidistä lähtee taju. Jotenkin saan vallan kehoon ja nostan meidät pystyyn kun pimeydessä alkaa olla liikaa rottia tai hiiriä. Kävelen tai ryömin jonkin aikaa, kunnes vastaan tulee tyyppi, joka vetää meitä turpaan ja sitten minulta menee taju. Sitten muut päätyvät pimeyteen, jossa heillä tuntuu olevan se "oma" keho ja siellä lähestyy ne rapisijat, jotka ovatkin hämähäkkejä, jotka pyrkivät sisään suusta, silmistä ja korvista. Sitten kaikilta katkeaa elokuva ja:
6. Emilia ruosteisessa painajaismaisessa sairaalassa; Heidi avatarin luona virtuaalipaikassa ja minä shamaani-intiaanin luona nuotiolla: oletko löytänyt totuuden, tiedätkö mikä on totuus/todellisuus... Eri vastauksia, sama lopputulos:
7. Heräämme jälleen uudessa paikassa, nyt jälleen omissa kehoissamme. Meille kerrotaan, että olemme luokan 2. telepaatteja yhdysvaltain hoitolaitoksessa. Meille kerrottiin, että kaikki kokemamme johtui siitä, että osallistuimme lääkekokeiluun ja lisäksi saimme kuulla nauhan, jossa oli sanomisiamme, jotka sopivat kokemaamme. Raportoimme siis myös kaiken kokemamme. Meidät ohjattiin omiin huoneisiimme ja sen jälkeen on ollut melko rauhallista. Olemme käyneet ulkona, metsässä ihan vain nähdäksemme, että voimme, nurmikolla makaamassa, syömässä ja tutustumassa ihmisiin. Olemme tavanneet lääkärin, joka rauhoitteli meitä, että muistimme palaa kyllä, mutta auttaisi, jos me itse uskomme tähän juttuun. Viimeisenä iltana, jonka pelasimme, Joanna (pyrokineetikko) sai käsiinsä lääkettä nro 5, joka aiheutti hyvin miellyttäviä hallusinaatiota ja hän kokeili sitä ja niin sitten minäkin. Sen takana oli taivas. Hippasen harmitti, kun siltä tripiltä tuli takaisin ja aine oli lopussa. Kuitenkin sitten huolestuimme, kun Joanna pätki. Hän pysähteli ajassa ja välillä katosi. kuitenkin kun saimme lääkärin paikalle, hänen trippinsä loppui ja kaikki oli taas ok ja vähänkö näytimme typeriltä. Menimme sitten nukkumaan ja näin kamalia painajaisia, joissa olin yksin talossa (paitsi tietenkin sotilaat) ja sinne hyökättiin. Se oli ihan kamala uni, mutta loppui aikanaan. Aamulla Heidillä oli vatsa kipeä (oli unessaan syönyt labyrintissa olevaa juustoa, vaikka tiesi, ettei pitäisi) ja käperryin hänen viereensä turvaa saamaan.
Edellisiltana olimme siis myös harjoitelleet telepaattisuutta ja sain ensimmäisen tuttuuden tunteen.

Siellä vielä olemme. Heidi ei usko, minä uskon ja Emilia on siinä välissä.

Mikään ei siis tietenkään tapahtunut näin helposti tai tuntunut näin vaivattomalta...