Ensinnäkin, (tai lopuksi :) Emilia on hyvin tyytyväinen siihen, että on ollut nämä pari viimeistä päivää vähän rauhallisempaa. On voinut pohtia asioita, siksi Emilian mielestä ei kannata kiirehtiä epäilemään tätä tämän hetkistä vaihtoehtoa liikaa, eikä ainakaan ihan heti käydä tietoisesti muuttamaan sitä.
Emilia uskoo, että tuleviin tapahtumiin voi vaikuttaa, mutta vaikutukset tuntuvat olevan ennalta-arvaamattomia. Osa aikeista toimii hyvin, mutta miten hitossa päädyttiin siihen narkkariin..??? Tämä on yhä täysi mysteeri. Ehkä yritettiin liikaa, ei kannata yrittää muuttaa asioita ihan niin kiihkeästi, ehkä jos sopisi yhdessä jonkin pienen yksityiskohdan kerrallaan.
Tämän hetkinen vaihtoehto tuntuu todellisemmalta ja mahdollisemmalta kuin monet aiemmista - sitä ihan alun Turkua lukuunottamatta. Tässä oikeastaan eniten väärältä tuntuu aika. Ja kuten Heidi huomautti, me emme ajattele kuten oman aikalinjamme 60 -lukulaiset. Ehkä tämä on jokin rinnakkainen 60-luku.
Mian huomautus siitä, että nyt palattiin jälleen alkuruutuun (kulkematta pankin kautta!) tuntuu osuvalta. Jälleen piste, jossa kaikki kummallisuudet selittyvät edes jossain määrin järkevästi - lääkekokeilulla ja sitä seuranneella tripillä. Emilia uskoo että olosuhteet muuttuvat kyllä jossain vaiheessa, jolloin tuntuisi tärkeältä etsiä yhtymäkohtia aiempiin kokemuksiin. Esim. ketkä ihmiset toistuvat näissä vaihtoehdoissa. Ainakin assistentti, ohjaaja, Jaana, kenraali. Ehkä sillä on jokin merkitys. Tai mitkä muut asiat mahdollisesti toistuvat. (Sitäkään Emilia ei käsitä, miksi mukana on niin paljon sotaa.)
Se kaikille erillinen "Oletko löytänyt totuuden/mikä on totta/taijotainsinnepäin" tuntui merkittävältä. Siitä tuli sellainen olo, että tässä kaikessa on jokin juoni, joku juttu joka pitää hoksata. Emilia ei usko että vaihtoehtojen sisällä pitää suorittaa jokin tehtävä kuten viedä jollekin sininen pilleri tms. vaan enemmänkin että näistä erillisistä tapauksista pitää hoksata jokin - no, juttu :) jokin yhdistävä tekijä tai selvä poikkeus, ehkä.
Kaiken kaikkiaan, ei tunnu enää niin merkittävältä pohtia aina uudessa tilanteessa kuka olen täällä, koska se vaihtuu myös. Tärkeämmältä tuntuu pitää kiinni sellaisista asioista, joiden kokee määrittävän itseään. Univormuun pukeutuminen oli raskas isku Emilian minuudelle, mutta kun sen käänsi ns. hyväksi se ehkä oli "taistelun" arvoista. Väkivallattomuus ja muiden ihmisten kunnioitus on Emilialle niitä, joista se haluaa pitää kiinni. Se ei vielä tiedä missä määrin olemassa ne ihmiset on, joihin tässä kaikessa törmätään, joten niihin pitää suhtautua kuten suhtautuu ihmisiin omassa ympäristössään, ei voi ajatella että kun maisema vaihtuu niin ihmiset lakkaa olemasta. Jostain omasta minässä pitää pitää kiinni, muuten.. voi kadottaa otteen koko hommaan.
Hämähäkit olivat viedä järjen ja se huumesekoiluhörhö oli todella kuvottava ja pelottava, siksikin arveluttaa alkaa kovin aktiivisesti muuttaa tilannetta, ettei se ajaudu tuollaiseksi ainakaan ihan heti.
Emilia ei siis usko että nyt on saavutettu todellisuus josta Emilia yhtäkkiä muistaa itsensä ja paikkansa maailmassa, se uskoo että matka jatkuu. Se ei myöskään halua uskoa että "oikea" todellisuus on vain siitä kiinni mihin päättää uskoa.
Ja oma keho olis tosi kiva jatkossakin!!!!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Yleinen kommenttini on se, että Mia on hyvin samaa mieltä Emilian pohdintojen kanssa. Ehkä oikeastaan ainoa eroavaisuus on sellainen tietty halu kokeilla, että jos tähän nykyiseen tilanteeseen päättää uskoa, tulevatko ne muistot jostain ja sitten muuttuuko tilanne kuitenkin.
Post a Comment