Valmiina halaamaan kukkaa

Ainoa vakaa asia on tämä kolmen hengen ryhmä. Heidi puhuu hieman liian kummia ja Emilia taas tuntuu, ainakin Miaa kohtaan, vihamieliseltä. Eikä tästä saa hetkenkään taukoa, ei hetkenkään lepoa tai etäisyyttä. Miksi vain Mia saisi sanoa olevansa turhautunut?! Niin kuin Emilia ei sitä sanoisi, olisi sanonut tai hänen koko olemuksensa sitä huutaisi! Mutta ei... Tuollainen ajatus ei ole minä eikä sillä ole mitään väliä. Ei mitään väliä. Se sisäinen rauhallinen paikka on pakko löytää tai tähän kaaokseen hajoaa. Loppujen lopuksi ei ole Heidiä, ei Emiliaa, onko edes Miaa? on vain Minä.

Keneenkään näistä muista matkaajista emme voi luottaa. He puhuvat ristiin, eikä meillä ole mitään keinoa tarkistaa, mikä puhe ja "totuus" vastaa todellisuutta. He tuntuvat todellisemmilta kuin muut maan asukkaat ja tuntuu sopivalta metaforalta puhua näistä muista nukkuvina ja meistä hereillä olevina. Mutta jokaisella on omat intressinsä, näkökulmansa, tietonsa, näkökulmansa ja kaikki he haluavat meiltä eri asioita. Heiltä emme löydä totuutta tai valaistumista. Sen löydämme vain sisältämme, jotenkin, jos sen jostain löytää.

Minä olen. Se on varmaa. Sen sijaan aika, sijainti, keho, maailma, ja varmasti monet muut vielä identifoimattomat asiat ovat pelkkää harhaa. Ajassa voi liikkua, siihen voi astua haluamalleen ajalle ja sen sijaan astuttuaan tiettyyn ajanjaksoon aikaa voi nopeuttaa tai hidastaa astumalla hitaampaan tai nopeampaan ajanvirtaan. Kuitenkin olen aika varma siitä, että se, aika, kuuluu vain kehollisten maailmaan, eikä ajanvirtaa näe, siihen pääse tai mitään muutakaan, aineettomana, henkenä.
Keho sen sijaan... Oma keho - se vasta onkin harhaa. Siihen ei kannata kiintyä, sitä ei kannata ajatella sen enempää. Siitä saa vain itselleen enemmän tunnekuohuja ja niitä tässä tilanteessa on ihan tarpeeksi. Mikäli kehoon kiintyisi, niin se, että näkee toisen varastavan kehon, voisi aiheuttaa stressiä (ja no, aiheutti se silloin, mutta ei enää aiheuttaisi). Toiste ei myöskään tule ahdistamaan se, että näkee poliisien hakkaavan ja pamputtavan kehoa, jonka sydän on jo antanut periksi ja lopettanut lyömisen, ehkei se olisi tälläkään kertaa aiheuttanut ahdistusta, mutta kun tiesin, että siihen kehoon taas joutuu kohta... Ja koska keho on vain jonkinlainen kääre hengelle, niin en enää koe tarvetta asustaa siinä silloin, kun se aiheuttaa niin paljon kipua kuin se keho aiheutti.

Sen sijaan nyt minun pitää miettiä, mitä ajattelen muista ihmisistä niin Masadassa kuin muuallakin. Miten heihin tulee suhtautua? ja miten kohdella? Samantekeviä he eivät ole sen takia, että se, miten kohtelemme ihmisiä, muuttaa meitä.

Historiallinen kommentti Masadasta (hahmo muistaa asiasta): Kuningas Herodeksella oli temppeli vuorella ja se oli yksi juutalaisten viimeisistä vastarintalinnakkeista roomalaisia vastaan ensimmäisessä Juutalais-Roomalaisessa sodassa roomalaisten valloittaessan Juudeaa. Sen olivat asuttaneet juutalaislahko, joka oli melkolailla väkivaltainen ja puukottivat ja salamurhasivat roomalaisten vallan kannattajia yhtä lailla kuin roomalaisiakin. Kun roomalaiset viimein onnistuivat pääsemään huipulle, ei siellä ollut enää ketään hengissä. Lähes 1000 paikalla ollutta olivat tappaneet toisensa (koska itsemurha on synti). Aika oli jotain n. 70eaa eli reippaasti ennen kuin hebrealainen raamattu kirjoitettiin (puhumattakaan muista hebrealaisista kirjoituksista) ja nykyiset juutalaisten määräykset kirjoitettiin ns. kiveen.

Ajatus, että meidän pitäisi kokeilla vaikka mitä, koska emme osaa arvioida kokeilujemme arvoa... Enpä ole samaa mieltä. Voisimme yrittää oppia kaikkia veikeitä uusia kykyjä... jippideidaa. Hieno homma ja sitten mitä? Voimme yrittää saada mahdollisimman paljon tietoa esim. Masadasta tai mistä tahansa eteen tulevasta asiasta, mutta siinä on se ongelma, että miten voimme luottaa mihinkään, mitä saamme selville? Niin... meillä ei ole mitään keinoa arvioida tekojemme järkevyyttä. Ja koko ajan tuntuu tulevan turpiin. Tai sitten ehkä se tuska ja monesti kuoleminen ja kehon varastaminen ja ryhmän sisäiset ongelmat vaan ovat rasittaneet enemmän kuin haluaisin myöntää.

En osaa sanoa, mikä olisi järkevä tapa toimia. Juuri nyt en halua toimia. Haluan jäädä tähän, makaamaan roomalaisten rakentaman rampin päälle, katsomaan harmaata taivasta. Koska jos nousen, kävelen kukalle, kiedon sen syliini ja liityn muiden kuolleiden seuraan...

...Ja ehkä se ei olisi huono asia sekään, sillä vielä on se mahdollisuus, että kehoni on jumissa jossain ja te olette vain mieleni kehittämiä hallusinaatioita ja heti, kun luovun niistä, pääsen tästä irti ja takaisin todellisuuteen.