Turhautunut ja ymmällään

Emilia on turhautunut, kuten varmaan muutkin. Sillä ei ole edelleenkään käsitystä siitä, minkälaista totuutta tässä pitäisi etsiä. Vaikka välillä tuntuu että jotakin oivaltaa (kuten Heidin aikavirta tai konkreettisemman ruumiin kokoaminen valosta) tuntuu ettei se johda mihinkään. Okei, osataan tehdä juttuja.. ja mitä niillä sitten tehdään? Voidaan hengata enkeleinä puistossa. Vau.
Emilia on myös miettinyt kukan, linnun ja perhosen viemistä pois, välillä se on oikein houkutteleva ajatus, mutta myös pelottava. Se tuntuu kovin lopulliselta, entä jos se on väärä valinta. Se on yksi syy olla tekemättä sitä vielä.
Toisaalta ei tunnu kovin todennäköiseltä että saisimme yhtäkkisen oivalluksen siitä miten varmasti kannattaa toimia.
Siinä on iso osa ongelmaa. Kun ei ymmärrä mihin pitäisi pyrkiä, ei voi arvioida toiminnan järkevyyttä. Siksi kaikki vaihtoehdot tuntuu yhtä hyviltä ja yhtä huonoilta. Mia kysyi miksi seurattiin Emilian ruumista, no se oli yksi asia jonka saattoi tehdä, josta olis voinut selvitä jotain, ja nykytietämyksen valossa yhtä hyvä ja yhtä huono kuin mikä tahansa muukin toimintatapa.
Tällä hetkellä Emiliasta tuntuu, että mikään mitä tehdään muualla kuin verhojen takana ei vaikuta mihinkään. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan että täällä verhojen takana oivalletaan jotain. Heidin näkemys siitä että sota seuraa aina meidän mukana tuntuu pitävän paikkansa.
Emilia ei tunne tätä Metzada -tapausta entuudestaan, nimen on kuullut joskus. Sen mielestä vois yrittää etsiytyä nykyaikaan ja katsoa mitä Internet sanoo asiasta, tai kirjat, tai jotain. Ehkei kysymys ole siitä alkuperäisestä tilanteesta, ehkä tämä symboloi jotain, lisätieto voisi valaista asiaa. (Joo, ei ole mitenkään sanottu että vaikka päästäisiin ns. nykyaikaan niin sieltä löytyisi oikeaa tietoa missään muodossa, mutta se on yksi asia jota voi kuitenkin yrittää.)
Muutoin, viime käänteet on olleet todella kuluttavia. Kipu oli todellista. Tappoyritys tuntui hyvin todelliselta ja oli hyvin pelottaavaa kun joku yritti tieten tahtoen viedä hengen, etenkin kun sitä oltiin viemässä nimenomaan Emilialta, ei miltään sotaherralta jonka ruumiissa nyt satuttiin olemaan. Se oli henkilökohtaisempaa ja se oli äärimmäisen kammottavaa. Myös oman ruumiin lupaaminen jollekin hengelle oli kamalaa. Ehkä sitä ei enää voi saada mitenkään takaisin. Jos ajatellaan, että nämä ruumiitta liikkuvat "sielut" ovat jotain todellisempaa kuin maailma siinä ympärillä, ehkä niille annetut lupaukset sitovat laajemmin kuin vain kyseisen "vierailun" ajan. Mutta sieltä piti päästä pois, kaikki kolme, ei ollut vaihtoehtoa. Se päätös oli todella pelottava tehdä. Olo on koditon ja orpo.
Emiliasta tuntuu ettei oikeasti olla edetty yhtään. Ja luovutaminen kuulostaa koko ajan paremmalta ja paremmalta. Mutta Emilia ei ole koskaan ollut luovuttaja, se on aina uskonut että on olemassa jokin ratkaisu, joka vain pitää löytää. Luovuttaminen olisi melkoinen itsensä kieltäminen. Ja kun itse on niitä harvoja asioita mitkä on pysyvää ja edes jossain määrin varmaa, sen kieltäminen...